Huhkaniemen vaiheita
Nummijärvenkylän monet järvet ja rehevä luonto sekä alkuperäinen talonpoikaistunnelma ovat kiinnostaneet eri alan taiteilijoita ja vaikuttajia 1920-luvulta lähtien.
Eläinaiheisista veistoksista tunnettu kuvanveistäjä Jussi Mäntynen halusi hankkia 1930-luvun puolen välin paikkeilla itselleen reilun kokoisen maapalstan rakentaakseen pienen tilan maalla oleskelua varten. Heikkilän tilan eteläosasta löytyikin alue, joka ulottui Kurkijärvestä Puujärveen, jonka rannalle hän rakennutti oman asuntonsa. Hauska muisto tuolta ajalta kertoo Heikkilän isännän suurpiirteisyydessään esitelleen Mäntyselle tilan rajaa aina Kurksillalle asti. Uron silloinen isäntä Mertsi Arvola ei kuitenkaan Siltapellostaan luopunut. Neuvottelut hoidettiin loppuun leppoisissa tunnelmissa.
Funkisaikaa 1930-1940-luvuilla
Useat Mäntysen veistokset valettiin pronssipatsaiksi. Valanta on ammattimiehen työtä. Löydettyään siihen taitavan tekijän, hän halusi pitää tämän lähellään. Niin siirtyikin Kurkijärven rannalla oleva niemi tontiksi helsinkiläiselle Mauno Virtaselle. Taiteilijapiireissä sopimukset tehtiin suullisesti, eikä mitään kauppakirjaa tuolta ajalta löydykään.
Ensimmäisenä tontille nousi hirsinen rantasauna. Sen rakensivat karjalohjalaiset timpurit Salmela ja Nurmisto vuonna 1935. Se noudattelee linjaltaan muita samanaikaisia saunoja Kurkijärven rannalla. Saunakamarissa asuttiin ensin ja haaveiltiin päärakennuksesta.
Tuohon aikaan, 1930-luvun loppupuolella, rakentamisessa oli muodikasta funktionaalinen tyyli. Modernin arvomaailman symboli oli suoralinjainen ja koristelematon, ilmava ja vaalea. Sellaisen Mauno Virtanenkin tahtoi rakentaa vuonna 1938 pieneksi linnaksi jyrkän kalliorannan nyppylälle. Tilan nimi Huhkaniemi viittaa läheisellä kalliojyrkänteillä pesiviin huuhkajiin. Tunnuslintuna punagraniittinen huuhkajaveistos istuikin vuosikymmenet kalliolla jalustallaan erkkeri-ikkunoiden edessä. Kuin pieni veistos on myös ulko-oven kahvan pieni merenneito. Se oli ainoita koristeita, joita funkistyyli salli.
Piirustukset talon rakentamiseen löytyivät Rakennusteollisuus OY:n kuvastosta nimellä Eureka. Sisustuksessa käytettiin vanerikattoja ja seinissä paperitapetteja. Pation ikkunalaseihin Virtanen teetti omaa elämäänsä kuvaavat koristekuviot. Virtanen oli aikaisemmin työskennellyt rakennuksilla ja todennäköisesti hän toi tuttuja miehiä tekemään taloa, jollaiseen maalaiskirvesmiehet eivät olleet tottuneet. Alun perin talo oli kaiketi tarkoitettu lähinnä perheen kesäkäyttöön, sen silloinen eristystaso viittaisi siihen suuntaan. Sota kuitenkin muutti tarkoitusta ja rouva lapsineen oleskeli Huhkaniemessä tuohon aikaan myös talvet. Jussi Mäntynen muutti sodan alta Ruotsiin ja Kurkialan tila siirtyi hänen pojalleen Olaville. Herrasmiessopimusten aika oli ohi ja alkuvuodesta 1946 tehtiin Huhkaniemen tilasta kauppakirjat. Lainhuudon sille haki rouva Mirjam Virtanen vuonna 1950.
Kanssakäyminen naapurin Uron tilan väen kanssa oli vilkasta. Virtanen perehdytti nuoren isännän Antti Arvolan taidevalannan saloihin pajassaan Helsingin Sörnäisissä. Rouva haki tinkimaitoa ja munia. Lapset ja varsinkin nuorin heistä, poika, leikkivät kesäisin Uron lasten kanssa. Mauno Virtanen oli kova kalamies ja innokas juhlimaan.
Huvilaelämää 1950–1960-luvuilla
Perheen taloudellinen tilanne vaikeutui ja huvila jouduttiin myymään 1954. Hovimestari Kerttu Kosonen ystävineen ja kollegoineen viihtyi paikalla pari kesää. Ison talon ylläpitäminen kävi työlääksi ja niinpä hän myikin sen helsinkiläisille työnantajilleen ravintoloitsija August ja Rauha Uotilalle vuonna 1955. Alkoi huvilaelämän nousukausi.
Vieraita kävi paljon. Järjestettiin juhlia ravintola Canjonin ja hotelli Uusimaan työntekijöille. Vierailijoihin kuului varsinkin rouvan järjestöelämään kuuluvat ulkomaiset tuttavat. Lapseton pariskunta kutsui myös sukua käymään. Urolaiset kutsuttiin usein erilaisiin kekkereihin, lapset olivat tervetulleita vierailulle koska tahansa.
Yleensä rouva muutti maalle heti kesäkuun alussa ja palasi kaupunkiin vasta syyskuun puolella. Iso tavarakuorma haettiin kyläläisen Toivo Heikurisen kuorma-auton kyydillä. Kesäseuranaan ja apunaan rouvalla oli palvelijatar. Herra viipyi lyhyempiä jaksoja.
Tila päärakennuksessa ja saunakamarissa alkoi käydä riittämättömäksi. Pihan puolelle, nykyisen keittiön ja kylpyhuoneen kohdalle, rakennettiin lasiveranta. Kylmäkellarikaan ei enää riittänyt, vaan nyt jo puretulle lasiverannalle hankittiin jääkaappi. Varustetasoa parannettiin muuallakin. Saunaseuralaisena rouva halusi hankkia mm. Aito-merkkisen kiukaan. Palvelijan asunnoksi rakennettiin piharakennus aivan 1960 luvun alussa. Kylän timpuri Erkki Lindholm rakensi sopusuhtaisen mökin, joka toisessa päässä oli kodinhoitotila. Hän hoiti myös pihan hienoja istutuksia. Rauha Uotilalla oli silmää kauneudelle ja hän hankki luonnontilaiselle pihalle multaa ja taimia. Parhaimmillaan pihaa koristivat alppiruusut, jasmiinit, kuusamat ja monenlaiset ruusut. Hevoskastanja sinnitteli pitkään kaivon vieressä, sekä omena- ja kasvitarha lähempänä tietä. Olipa eräänä kesä rannassa jopa eläviä ankkojakin, ikään kuin koristuksena. Työkaluille tarvittiin varasto, jonka Lindholm rakensi pihamökin taakse kuusien suojaan.
Eläkepäiviä 1970–1980-luvuilla
Huhkaniemi hiljeni yllättäen vuonna 1966 kun August ja Rauha Uotila kuolivat peräkkäin. Kiinteistö siirtyi perikunnalle Sasin suvun viidelle jäsenelle. Irtaimisto myytiin huutokaupalla. Muutamia huonekaluja kuitenkin jäi paikoilleen. Huvila oli ilman asukkaita koko 60 luvun lopun.
Kesäpaikkaa itselleen ja aikuisille tyttärilleen etsiskeli liikemies Solmu Salo Kauniaisista. Hän tekikin kaupat loppuvuodesta 1971. Salo oli Karjalan Hiitolasta sodan jälkeen pääkaupunkiseudulle muuttanut sahanomistaja, joka oli jo vetäytynyt eläkkeelle. Rouvansa Helmi oli kotoisin Sortavalasta. Kesien lisäksi he nauttivat eläkepäivistä Huhkaniemessä muinakin vuodenaikoina. Aika kului puuhastellen ja Kurkijärvessä kalastellen. Lapset perheineen vierailivat silloin tällöin. Pihamökissä asusteli parina kesänä ja kerran talvellakin vanhin tytär kirjailija Eeva Kilpi. Erämaaelämää kaipaavana hänen työrauhaansa lienee häirinnyt naapurin maalaistalon työn rytmi, koskapa kuvauksen siitä voi lukea yhdestä hänen romaanistaan.
Vanhoilla päivillään omistajilta ei enää liiennyt voimia suuren kiinteistön ylläpitämiseen. Yleinen mielipide funkistaloa kohtaan ei tuolloin ollut arvostava. Rakennukset pääsivät rapistumaan. Tyttärillä oli jo omat kesäpaikkansa. Vanha pariskunta kuoli 1990 luvun taitteessa, ensin herra ja muutaman vuoden päästä rouva. Perikunta, kolme tytärtä, panivat Huhkaniemen myyntiin.
Lomanviettoa 1990–2000-luvuilla
Uron isäntä Lasse Arvola on maanviljelytyönsä ohella kiinnostunut vanhan rakennusperinnön säilyttämisestä. Funkishuvila talonpoikaisympäristössä oli erikoinen ja haastava korjauskohde. Hän päättikin hankkia naapuristaan Huhkaniemen itselleen vuonna 1996. Museoviraston edustajan käynnin jälkeen korjaustöitä tehtiin koko 1990 luvun lopun ajan, piharakennuksissa vielä 2000 luvun alussakin.
Sisustustöissä on otettu huomioon rakennusten alkuaikojen tyyli. Osa kalusteista on periytynyt aikaisemmilta asukkailta, osa on hankittu myöhemmin.
Huhkaniemestä ei kuitenkaan ole haluttu tehdä museota vaan sinne on nyt sijoitettu nykyaikaan kuuluvat lämmöneristykset, lämmitysjärjestelmät ja saniteettitilat. Kaukolämmitys hoidetaan automaatilla vuonna 1999 valmistuneesta puurakenteisesta lämpökeskuksesta. Rakennukseen tehtiin myös kaksi huonetta ja takkatupa. Kulku maantieltä autoilla pihaan helpottui kun samoihin aikoihin tehtiin uusi liittymä maantielle lämpökeskuksen kohdalle.
Uusi vaihe alkoi, kun Lasse Arvola ja Else Vikstedt ryhtyivät vuokraamaan Huhkaniemeä lomanviettäjille vuonna 2001. Sen jälkeen omatoimiset ja luontoliikunnasta innostuneet perheet ovat tuoneet elämää tähän pihapiiriin. Toisinaan työ ja huvi yhdistyvät. Silloin virastoväki tai liike-elämän toimijat tapaavat täällä kodikkaassa ilmapiiristä.
Perinteet jatkuvat, kun Huhkaniemen kokonaisuus pysyy elävänä niin kuin entisinäkin aikoina.
Kirjoittanut: Heljä Järnefelt